”Ammattinyrkkeilyn raskaasta sarjasta puuttuu dominoiva mestari. Siksi isojen miesten otteluista on tullut sekavaa huitomista” Näin kärjekkäästi kommentoi taannoin erään suomalaisen iltapäivälehden toimittaja raskaansarjan tilaa. Sama valitusvirsi hieman eri muodoissaan on kuultu viime kuukausina ja vuosina suurin piirtein kaikkien nyrkkeilytoimittajien ja muiden kamppailun ystävien taholta: lajin perinteinen lippulaiva kyntää pohjamudissa. Nyrkkeilyihmisten mielestä sarjan nykyiset kärkinimet ovat lahjattomia, teknisesti taitamattomia ja laiskoja harjoittelijoita, minkä seurauksena ottelut ovat usein hidasvauhtisia ja puuduttavia. Kärkipään ottelijat ovat myös kauttaaltaan vanhoja, ja he voittavat toisiaan jatkuvasti ristiin, koska heistä yksikään ei osoittaudu toistaan paremmaksi. Mutta onko sarjan tilanne todella näin surullinen, ja jos näin on, miten se havaitaan?


Ennen kuin asiaa pohditaan sen pitemmälle, on hyvä huomioida, että tilanne ei ole ainutkertainen. Päinvastoin, kaikki samat kommentit on kuultu ennenkin. 1980-luku oli monien aikalaisten mielestä historian huonoin, ja sama päti ajoittain viime vuosikymmeneenkin. Jo 1930-luvun alkupuolisko tunnettiin nyrkkeilypiireissä kauan ”heikkojen mestareiden aikakautena”. Itse asiassa lajin historiassa tuskin on aikakautta, joka olisi tuoreeltaan tunnustettu erinomaiseksi. Edes 1970-lukua, joka nykyisin mainitaan raskaansarjan ”kultaiseksi vuosikymmeneksi”, ei sen kuluessa pidetty mitenkään erityisen hyvänä. Tilanne on siis jo entuudestaan tuttu, joten jos vanhojen merkkien mukaan edetään, tulevaisuudessa äänensävy muuttuu jälleen: tänä päivänähän 80- ja 90-luvutkin nähdään kovatasoisina ajanjaksoina. Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä ehkä tätäkin vuosikymmentä muistellaan kaihoten.

On mielenkiintoista, että nyrkkeily on lähes ainoa urheilulaji maailmassa, jossa tason katsotaan jatkuvasti taantuneen menneeseen verrattuna. Yleisesti urheilussa vanhat tulokset rikotaan ja entiset kovatkin ennätykset ovat nykyisin arkipäiväisiä. Painonnostajat viskovat suorille käsille enemmän rautaa kuin koskaan, pikapinkojat iskevät taululle jatkuvasti hurjempia aikoja ja entiset 5000 metrin ME-ajat ovat kympin juoksijoille nykyisin matkavauhtia. Onko syytä olettaa, että nyrkkeily ei kulkisi kehityksessä mukana muiden lajien tavoin? Nyrkkeily kun on pohjimmiltaan hyvin ruumiillinen urheilumuoto, ja hyvin usein fyysisesti kovempi ottelija vie voiton.

Nyrkkeily ei luonnollisesti perustu pelkkään fysiikkaan, vaan yhtä lailla myös taktiikkaan ja älyyn. Tässä suhteessa sitä voitaisiin verrata esimerkiksi joukkuelajeihin, vaikkapa jääkiekkoon tai jalkapalloon. Näissäkään lajeissa kehityksen ei kuitenkaan katsota menevän taaksepäin. Tuskin kukaan olettaisi esimerkiksi takavuosien huippukiekkoilijan Lalli Partisen olevan nykyisin enää vahvistus yhdellekään liigajoukkueelle. Partinenhan oli omana aikanaan pelätty taklaaja, aikalaisekseenkin hidas mutta voimakas. Nykymittapuulla hän olisi kuitenkin enää hädin tuskin keskikokoinen pelaaja ja sellaiseksi auttamattomasti liian kankea pelaamaan huipulla. 1970-luvun kuuluisan punakoneen yhteispeliä ei ole kyennyt vielä jäljittelemään mikään toinen jääkiekkojoukkue, mutta senkin edustajat olisivat nykyisin armottomasti pieniä painimaan kulmauksissa NHL:n lihamuurien kanssa. Nämä tosiseikat tunnustaa käytännössä jokainen lajia seurannut, mutta nyrkkeilyn laita on toisin.

Hankaloittava tekijä on tietysti se, että nyrkkeilyn kehitystä ei voida nähdä suoraan, sillä siinä urheilijat eivät tee mitattavia tuloksia. Lajissa ei lasketa sekunteja, senttejä tai kiloja, jotka lopullisesti ratkaisisivat lopputulokset. Kuitenkin nyrkkeilyssä nähdään täysin sama kehitys kuin vaikkapa juuri jääkiekossa: ottelijat ovat isompia ja raskaampia kuin koskaan. Vielä 1970-luvulla 190-senttinen ja satakiloinen ottelija oli lähes jättiläinen, kun nykyisin nuo mitat alkavat olla minimivaatimus raskaansarjan huippumiehelle, pienemmät ottelijat ovat poikkeuksia. Sarjan huipulla on toki nähty vielä viime vuosinakin lyhyempiä ottelijoita (Mike Tyson, Evander Holyfield tai David Tua etunenässä), mutta kaikki nämä ovat olleet todella lihaksikkaita ja suhteessa paljon takavuosien miehiä raskaampia.

Myös se tiedetään, että isot miehet yleensä lyövät lujempaa kuin pienet. Tästä syystä nyrkkeilyyn alun perinkin keksittiin painoluokat. Vanhaan aikaan ei tarvittu painoluokkia yli 79 kilogramman (raskas keskisarja), koska miehet harvoin painoivat yli 85 kilon, ja sitä kookkaammat miehet eivät saaneet painostaan ratkaisevaa hyötyä. Kun 85-kiloisten huomattiin myöhemmin olevan liian köykäisiä ottelemaan tasaisesti kehittyneiden isojen miesten kanssa, keksittiin kevyt raskassarja alle 86-kiloisille. Kun harjoitusohjelmat ja ravinteet ovat edelleen jatkaneet tasaista kehitystään, ollaan sarjan painorajaa parhaillaan nostamassa 91 kiloon, jälleen koska sitä pienemmät raskassarjalaiset ovat katoava luonnonvara.

Näin ollen siis jos raskaansarjan miehet eivät tänä päivänä olekaan historian parhaita, on kuitenkin melko turvallista olettaa, että he lyövät keskimäärin lujempaa kuin aiempien sukupolvien nyrkkisankarit, sillä koon lisäksi myös voimavalmennus on kehittynyt lisääntyneen tietämyksen myötä. Käytännössä tämä merkitsee siis enemmän yhden iskun tyrmäyksiä ja siten myös vaihtuvia ottelutuloksia, sillä nykyisin pienikin erehdys voi koitua ottelijalle helpommin kohtalokkaaksi kuin ennen. Täten nyrkkeilijät eivät välttämättä suojaa itseään sen huonommin kuin ennenkään, vaan nykyisin tyrmäykset huipputasolla lisääntyvät muista syistä. Yhden iskun tyrmäys voi korvata yksitoista erää kestävän teknisesti mestarillisen nyrkkeilynäytöksen, joten on hyvin ymmärrettävää, että nyrkkeilijät harjoittelussaan keskittyvät nimenomaan kovaa lyömiseen jättäen lajin muut osa-alueet vähemmälle huomiolle. Samoin tätä kautta käy ymmärrettäväksi sekin, että raskaansarjan nyrkkeilijät harvoin antautuvat avonaiseen iskujenvaihtoon keskenään pienempien miesten tapaan.

Tästä voidaan myös vetää seuraussuhde otteluiden hidastumiseen. Mitä pienempi ottelijain painoluokka on, sitä kovempaa tempoa kehässä pidetään, kuten hyvin tunnettua. Kärpäs- tai höyhensarjan edustajat voivat myllyttää kaksitoista erää valtavalla vauhdilla, keskisarjan miehet ovat usein jo huomattavasti hidasliikkeisempiä ja raskaansarjan ottelut saattavat olla pelkkää nojailua. Koska entisajan ottelijat olivat kevyempiä, on sitä kautta täysin luonnollista, että he pitivät kehässä yllä parempaa vauhtiakin. Tuskin kuitenkaan kukaan uskoisi höyhensarjalaisen pystyvän voittamaan välisarjalaista paremman kuntonsa avulla. Sen johdonmukaisempaa ei ole uskoa entisaikojen pienempien raskassarjalaisten voittavan nykyisiä jättejä pelkällä vauhdinpidollaan.

Kiistaton ongelma nyrkkeilylle on, että se lajina ei ole enää samalla tavalla muodissa kuin ennen 80-lukua, ja urheilullisesti lahjakkaimmat kookkaat atleetit valitsevat usein muun lajin. Nyrkkeilyssä huipulle nouseminen vaatii vuosikausien raakaa työtä, ja siitä huolimatta vain ani harvat pääsevät sen avulla kiinni todella suuriin seteleihin. Koripallossa tai jääkiekossa vielä maailman viidenneksisadanneksi paras pelaaja on miljonääri, joten lajeina ne taatusti houkuttelevat enemmän junioreita pariinsa. Tämä ei kuitenkaan suoraan tarkoita sitä, etteikö lajin parissa nykyisinkin olisi lahjakkuuksia. On nimittäin huomattava, että lajin kenttä on laajentunut suuresti. Kun ennen raskaansarjan lähes kaikki huiput tulivat Yhdysvalloista tai Isosta-Britanniasta, nykyisin heitä tulee entistä enemmän myös Väli-Amerikasta, Keski- ja Itä-Euroopasta, Afrikasta ja Australiastakin. Laajempi harrastajapohja merkitsee uusia ideoita, tuoreita näkemyksiä ja sitä kautta kehittymistä.

Yleensä hyvä mittari lajin kehitykselle on myös se, miten takavuosien parhaimmisto pärjää nykyään. Tällä hetkellä raskassarjassa ei ole montaakaan varsinaisesti menestyvää veteraaniottelijaa. Takavuosien kehälegendoista Lennox Lewis lopetti, Evander Holyfield on vajonnut hiekkasäkiksi, Mike Tyson kärsi tyrmäystappion tusinamiehelle eivätkä Oliver McCall tai Riddick Bowekaan ole paluuotteluissaan menestystä saavuttaneet.

On totta, että lajin tämän hetken huippujen keski-ikä on lähelle tai ylikin kolmenkymmenen, mutta siihenkin on selvä syynsä: lähes kaikki voimaan perustuvissa urheilulajeissa parhaimmiston keski-ikä on korkeampi kuin nopeutta ja reaktiokykyä kysyvissä suorituksissa. Vartalon fyysisen voiman kehittyminen täyteen mittaansa vie näet aikaa, kun taas esimerkiksi reaktiot alkavat usein heiketä suhteellisen nuorella iällä. Kuten jo aiemmin esitin, nyrkkeily on muuttunut jatkuvasti enemmän ja enemmän voimalajin suuntaan. Nyrkkeilyssä myös reaktiot voidaan korvata niin sanotulla ottelusilmällä, joka voi kehittyä pitkälle uran parhaiden vuosien ylikin. Tätä kautta lajin menestyjien ikäprofiili on muuttunut vanhemmaksi, mutta sillä ei ole tekemistä heikkenemisen kanssa.

Oman näkemykseni mukaan nyrkkeilyn raskassarja ei ole nykyisin välttämättä erityisen heikoissa kantimissa, vaikka ensisilmäyksellä siltä saattaisi vaikuttaa. Nähdäkseni kyse on enemmänkin lajin kokonaisvaltaisesta muuttumisesta. Tämä ei ole mitenkään tavatonta urheilulajien parissa: esimerkiksi tenniskin on muuttunut tekniikkaa ja kuntoa korostaneista pitkistä palloralleista kanuunasyöttäjien valtakunnaksi. Siinäkin lajissa teknisemmät pelaajat kyetään kukistamaan lisääntyneellä voimalla. Björn Borg puumailoineen ei varmastikaan olisi maailman ykkönen enää nykyisin, vaikka hän tekniikaltaan olisikin kaikkia parempi edelleen. Sama kehitys on ehkä nähtävillä myös nyrkkeilyssä.

Kolumnini tarkoituksena ei ole suinkaan vähätellä tekniikan merkitystä nyrkkeilyvalmennuksessa. Kuten aina ennenkin, lajitaito on kaiken perusta ja ylivoimaisesti tärkein tekijä. Ilman taitoa voimastakaan ei ole iloa. Valmentajien olisi kuitenkin uusia kasvoja lajin pariin opastaessaan muistettava katsoa ennen kaikkea eteenpäin ja pysyttävä mukana maailman ja sen urheilulajien muuttumisessa. Nyrkkeilyn sen paremmin kuin muidenkaan lajien opit eivät ole ikuisia, ja juuri tällä hetkellä voimavalmennus tuntuu olevan teknisiä innovaatioita edellä.


Janne Romppainen